Luenta: Etiikka I, määritelmät

Pääsemme vihdoinkin Etiikan lukemiseen. Etenemme tässä ”kronologisesti” – eli alusta loppuun. Kuljemme välillä sivupoluilla sovelluksissa, jotka pyrkivät selventämään paikoitellen abstraktia ajattelua.

Kuten olemme jo todenneet, niin Spinoza aloittaa Etiikan määrittelemällä sen mitä jumala on. Spinoza ei lähde määrittelemään sitä, mitä jumala on hänelle, vaan hän määrittelee sen mitä jumala itse asiassa on. On siis selvää, että Spinoza haluaa astua uskonnollisten auktoriteettien varpaille heti kättelyssä.

Etiikka alkaa ilman esipuhetta ja johdantoa. Lukija heitetään armottomasti keskelle toimintaa. Koska olemme viettäneet aikaa jo jonkin aikaa johdantojen ja perusteiden parissa, niin on aika sukeltaa samalla tavalla itse asiaan.

Oman itsensä syy

Etiikan ensimmäisen osan ensimmäinen määritelmä määrittelee oman itsensä syyn (causa sui).

Oman itsensä syyllä ymmärrän sitä, jonka olemukseen liittyy olemassaolo, eli jonka luontoa ei voi käsittää muuten kuin olemassa olevaksi.
(E I, määr. 1)

Oman itsensä syy on kaikkien syy-seuraus -suhteiden arkkityyppi. Spinoza katsoo, että jos meillä on jotain olemassa, niin sen on aina oltava seuraus, jostakin syystä. Tämä pätee kaikkiin muihin olemassaolon puoliin paitsi oman itsensä syyhyn.

Oman itsensä syyn olemus muodostuu olemassaolosta sinänsä. Se ei ole tämän tai tuon asian olemassaoloa, vaan olemassaoloa sellaisenaan. Se on. Oman itsensä syy on oman itsensä syy juuri siksi, että se ei voi olla olematta. Samalla se on Spinozan filosofian peruskivi, josta hän johtaa järkeen perustuen koko systeeminsä. Tämän takia causa sui tulee ottaa vakavasti, jos haluaa ymmärtää Spinozaa pintaa syvemmältä.

Oman itsensä syyn määrittelemisen jälkeen Spinoza siirtyy määrittelemään, mitä on lajissaan äärellinen olio.

Lajissaan äärelliseksi kutsutaan sellaista oliota, jota toinen samanluontoinen pystyy rajoittamaan. Esimerkiksi kappaletta kutsutaan äärelliseksi, koska aina käy päinsä käsittää joku toinen sitä suurempi kappale. Samaten ajatusta rajoittaa toinen ajatus. Ajatus ei kuitenkaan rajoita kappaletta eikä kappale ajatusta.
(E I, määr. 2.)

Miksi Spinoza haluaa määritellä äärelliset oliot juuri näin? Miksi hän ylipäätänsä haluaa heti oman itsensä syyn jälkeen määritellä äärelliset oliot? – Oman itsensä syystä eli olemassaolosta sellaisenaan seuraa ainoastaan äärellisiä olioita. Hän haluaa vielä mainita, että ne ovat lajissaan äärellisiä. Ja ainoastaan samanluontoinen äärellinen olio voi rajoittaa toista oliota.

Spinozalle on tärkeää tehdä erottelu äärellisten olioiden välillä, koska hyvin suuri meidän taikauskoisista uskomuksista perustuvat niiden välisiin vääriin syy-seuraus -suhteisiin. Me emme kykene siirtämään ulottuvaisia (eli materiaalisia) olioita ajatuksen voimalla. Tämä tuntuu itsestään selvältä, mutta kun tarkastelemme esimerkiksi homeopaattisten hoitojen suosiota, niin ymmärrämme että emme ole päässeet kovinkaan pitkälle taikauskosta eroon omana aikanamme.

Taikauskossa, pseudotieteessä tai valehtelussa esitettyjä syy-seuraus -suhteita ei ole olemassa; ne eivät seuraa oman itsensä syystä. Niillä ei ole olemassaoloa. Tämän takia ne voivat esimerkiksi väittää ajatuksen kykenevän rajoittamaan ulottuvaisia olioita. Näin ei kuitenkaan ole. Niiden esittämät mahdollisuudet voivat herättää lohdutusta jossakin henkilössä, mutta se ei tee niiden väittämistä syy-seuraus -suhteista yhtään sen todellisempia. Spinoza haluaa rohkaista meitä etsimään mm. lohdutusta niistä asioista, jotka seuraavat oman itsensä syystä.

Substanssi

Puhe ”substanssista” voi tuntua nykyaikaisesta lukijasta vieraalta ja sitä sen tuleekin olla, koska substanssi-oppi kuuluu oleellisesti keskiaikaiseen filosofiseen perinteeseen, jonka juuret ovat Aristoteleessä. Tässä kohdassa Spinoza samalla siirtyy voimakkaammin klassisen metafysiikan alueelle.

Metafysiikka määritellään perinteisesti opiksi olemassaolon perimmäisestä luonteesta. Mitä perimmäiseltä luonteeltaan on se todellisuus, jossa elämme? Naiivi ja banaali realismi katsoo, että todellisuus on niiden kappaleiden kokonaisuus, jotka ovat olemassa. Tällainen näkemys on hyvin yksinkertainen, mutta valitettavan rajoittunut selitysvoimaltaan.

Ottakaamme esimerkiksemme elokuvan. Vuodesta 1927 asti elokuva on muodostunut 24 kinofilmin ruudusta, jotka on projisoitu peräkkäin sekunnissa valkokankaalle. Voimmeko palauttaa elokuvan näihin kuviin filmillä? Filmin ruutuja katsoessamme näemme ainoastaan pysähtyneitä kuvia. Missä on se liike, josta elokuva saa ”elonsa”? Elokuvan liike on illuusio, jonka meidän aivomme tuottaa silmien välittämän hermoimpulssien pohjalta. Missä elokuva siis sijaitsee? Sitä ei voida palauttaa filmin ruutuihin, mutta se ei voi myöskään olla pelkkä illuusio aivoissamme. Elokuva on tämä kokonaisuus. Meille arkinen asia näyttäytyy metafysiikan näkökulmasta katsottuna huomattavasti rikkaampana ilmiönä kuin pelkkänä asiana todellisuudessa.

Todellisuudessa sijaitsevat asiat ja ilmiöt omaavat erilaisia ominaisuuksia. Kun lähdemme näitä ominaisuuksia tutkimaan, niin usein käy että eksymme omianisuuksien loputtomaan ketjuun. Asioita sinänsä ominaisuuksien takana ei näytä olevan. Keskiaikaisessa filosofiassa pyrittiin löytämään todellisuuden perimmäinen pohja eli substanssi, joka on ominaisuuksista riippumaton ja erityisesti muuttumaton pohja. Muutos oli pahasta, koska jos olemassaolossa ei olisi muuta kuin muutosta, niin olisi vaikea oikeuttaa muuttumattoman ja ikuisen jumalan olemassaolo.

Spinoza määrittelee substanssin seuraavasti:

Substanssilla ymmärrän sitä, joka on itsessään ja käsitetään itsensä kautta; sen käsite ei toisin sanoen vaadi jonkun toisen olion käsitettä, josta se pitäisi muodostaa.
(E I, määr. 3)

Yhteneväisyydet oman itsensä syyn määritelmään ovat ilmeiset. Samoin, koska substanssin käsite ei vaadi jonkun toisen käsitettä, niin se ei voi olla äärellinen olio. Substanssi on ääretön. Mutta samalla Spinoza sanoo meidän käsittävän substanssin. Se on meille ennen kaikkea käsitteellinen. Substanssi on todellisuuden alkuvoima, joka saa aikaan itsensä ja kaiken muun. Se ei kuitenkaan ole mitään mystistä voimaa, vaan olemassaoloa sellaisenaan.

Monet Spinozan aikalaisista, kuten Descartes, ajatteli todellisuuden muodostuvan useasta eri substanssista. Spinoza on niin sanottu monisti, joka katsoo olemassaolon perustan olevan yksiselitteinen; se muodostuu yhdestä perustasta eli substanssista. Palaamme tähän tuonnempana tarkemmin.

Tällä olemassaolon perustana olevana substanssilla on ominaisuuksia eli attribuutteja.

Attribuutilla ymmärrän sitä, minkä intellekti havaitsee substanssissa ikään kuin sen olemusta muodostavana.
(E I, määr. 4)

Tässä määritelmässä on kaksi keskeistä asiaa, jotka tulee ottaa huomioon. Ensinnäkin attribuutin havaitsee ”intellekti”. Spinoza ei sano mieli tai tajunta, vaan juuri intellekti. Tulee pitää mielessä, että lähdemme siitä että Etiikka on tarkkaan harkitusti kirjoitettu. Jokainen sanavalinta on merkittävä. Attribuutti ei siis ole mikä tahansa ominaisuus, joka päähän putkahtaa, vaan sellainen, jonka järki havaitsee substanssissa.

Toiseksi attribuutti on ominaisuus, joka kuuluu substanssin olemukseen. Tämä on yhteneväinen edellisen kanssa. Substanssi käsitetään itsensä kautta eli sillä on olemassaolo. Se ei voi olla olematta. Olemassaolevat syy-seuras -suhteet voidaan katsoa järjellisyyttä muodostavina (oman itsensä syyn periaatteen pohjalta). Tämän takia juuri intellekti havaitsee attribuutit, ei esimerkiksi mielikuvitus.

Attribuutit ovat siis ominaisuuksia, jotka koskevat substanssin olemusta ja ovat täten muuttumattomia (kuten substanssi on). Muuttuvaisuus substanssin attribuuttina on muuttumaton. Mutta miten on muuttuvien ominaisuuksien laita? Muuttuvia substanssin ominaisuuksia Spinoza kutsuu moduksiksi (lat. modus).

Moduksella ymmärrän substanssin tiloja, eli sitä, mikä on toisessa ja käsitetään tämän toisen kautta.
(E I, määr. 5)

Jos attribuutit koskivat substanssin muuttumatonta olemusta, niin modukset käsittelevät äärellisiä olioita. Kun ulottuvaisuuden attribuutti ilmaisee substanssin olemuksen yhden puolen, niin kovan, pehmeän, pyöreän, terävän etc. modukset koskevat ulottuvaisuuden attribuutin ominaisuuksia. Attribuutti on abstraktio, kun taas modus käsittelee konkreettisempaa substanssin puolta.

Palatkaamme elokuvan esimerkkiin. Fyysinen filmi ja aivojen tuottama liikkeen illuusio voidaan nähdä elokuvan kahtena eri attribuuttina (tässä analogiassa ei pidä mennä liian pitkälle). Filmin ja liikkeen ominaisuudet ovat taas elokuvan moduksia. Jokaisella elokuvalla on filmi ja liike, mutta kaikilla elokuvilla ei ole samoja filmin ja liikkeen ominaisuuksia kuin jollakin tietyllä elokuvalla. Filmi ja liike ovat elokuvan olemusta muodostavia ominaisuuksia. Modukset taasen liittyvät johonkin tiettyyn elokuvaan.

Jumala, vapaa tahto ja ikuisuus

Spinozan tarvitsi kokonaista viisi määritelmää ennen kuin hän pystyy määrittelemään jumalan.

Jumalalla ymmärrän absoluuttisen ääretöntä olentoa, toisin sanoen äärettömästä määrästä attribuutteja koostuvaa substanssia, joista kukin ilmaisee ikuista ja ääretöntä olemusta.
(E I, määr. 6)

Huolimaton kirkon edustaja voisi hymistellä mielissään tämän määritelmän äärellä. Mainitaanhan siinä ”jumala”, ”ikuinen” ja ”ääretön”. Mutta tarkkaavaisempi lukija huomaa määritelmään sisältyvän kerettiläisyyden. Jumala on Spinozalle äärettömästä määrästä attribuutteja koostuva substanssi. Kun huomaamme, että yksi substanssin attribuuteista on ulottuvaisuus, niin ymmärrämme Spinozan jumalan olevan tämän puoleinen; sillä on ulottuvaisuus, kuten meillä kaikilla muillakin. Jumala on yksi meistä.

Spinoza on vasta pääsemässä vauhtiin. Emme tässä vielä sukella syvemmälle hänen kritiikkiinsä perinteistä jumala-käsitystä kohtaan, mutta jo määritelmissä käy ilmi, että Spinoza ei puhu siitä jumalasta, jota meille rippikoulussa ja kirkossa tuputetaan. Spinozan jumala on filosofisempi. Sitä ei voida rajoittaa raamatun tai muun pyhän kirjan käsityksiin. Se on jotain maallisempaa ja samalla ylevämpää kuin mikään uskonto on kyennyt tuottamaan.

Jumalan määritelmän jälkeen Spinoza esittelee meille vapaan ja välttämättömän olion määritelmän.

Vapaaksi sanotaan sitä oliota, joka on olemassa pelkästään oman luontonsa välttämättömyydestä ja määräytyy toimintaan yksinomaan itsestään käsin; välttämättömäksi, tai pikemminkin pakonalaiseksi taas sitä, jota jokin toinen määrää olemassaoloon ja toimintaan tietyllä määrätyllä tavalla.
(E I, määr 7)

Vapaan olio on siis vapaa välttämättömästi. Ristiriitaisesti voitaisiin sanoa, että sillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin olla vapaa. Ero kuitenkin välttämättömään olioon on, että tätä ”rajoitusta” vapauteen ei aseteta vapaan olion ulkopuolelta; se kuuluu siihen määritelmällisesti.

Pakonalainen olio saa rajoituksensa itsensä ulkopuolelta. Mutta tämän lisäksi pakonalaisen olion olemassaolo määräytyy jonkin ulkopuolisen taholta. Tämä voi kuulostaa hieman kummalliselta, mutta voimme ajatella vastasyntynyttä lasta. Kukaan ei häneltä kysynyt halusiko hän alkaa olemaan, vaan hedelmöityksen hetkellä hänen olemassaolonsa pakotettiin esille. Täten ihminen on määritelmällisesti pakonalainen olio. Spinozan filosofian päämäärä on osoittaa tästä välttämättömän positiosta tie kohti vapautta, joka kumpuaa oman luonnon välttämättömyydestä.

Etiikan ensimmäisen osan viimeisenä määritelmänä tulee ikuisuus, jonka Spinoza määrittelee seuraavasti:

Ikuisuudella ymmärrän itse olemassaoloa, sikäli luin sen käsitetään välttämättä seuraavan pelkästään ikuisen olion määritelmästä.
(E I, määr. 8)

Spinozalle ikuisuus ei ole ajallista eli temporaalista. Ikuisuus on käsitteellistä, joka seuraa ikuisen olion määritelmästä. Se ei siis seuraa itse ikuisesta oliosta. Tämä on hyvä pitää mielessä myös käsitteen ”ääretön” kohdalla. Spinoza antaa meille tutuille sanoille hyvin erilaisen merkityksen filosofiassaan. Toisin kuin monet filosofit, niin Spinoza määritelmissään selkeästi avaa nämä termit auki. Valitettavasti tämäkään ei ole estänyt väärinluentaa ja suoranaista vääristelyä hänen kohdallaan.

Olemme päässeet nyt ensimmäisen luennan päätökseen. Olemme käyneet Etiikkaa läpi noin puolentoista sivun verran. Jatkossa tulemme etenemään nopeammin, mutta tästä lukija on saanut hyvän esimerkin siitä, mitä filosofinen kommentoiminen ja luenta parhaimmillaan on. Yhden lauseen avaamiseksi voidaan tarvita kymmeniä sivuja tilaa tulkinnalle.

Seuraavaksi syvennymme Etiikan ensimmäisen osan aksioomiin ja kahdeksaan ensimmäiseen propositioon, jotka osoittavat että attribuuteilla voi olla ainoastaan yksi substanssi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s