Luenta: Etiikka I, propositiot 9 – 11

Olemme päässeet hieman alkua pidemmälle Etiikassa ja Spinoza heittää lukijalle ensimmäiset suuret haasteet. Edellisissä kahdeksassa propositiossa Spinoza määritteli maailmankaikkeuden muodostuvan yhdestä substanssista. Seuraavissa seitsemässä propositiossa keskitytään niihin ominaisuuksiin eli attribuutteihin, mitä äärettömällä yhdellä substanssilla on.

Mitä enemmän reaalisuutta eli olemista jollakin oliolla on, sitä useampia attribuutteja se saa.
(E I, prop. 9)

Yhden substanssin jokainen attribuutti on ymmärrettävä itsensä kautta.
(E I, prop. 10)

Määritelmissä Spinoza sanoo ymmärtävän attribuutit siksi, minkä intellekti eli järki havaitsee substanssissa sen olemusta muodostavana. Spinoza jättää määritelmässään epätavallisen paljon tilaa tulkinnalle, joka tulee nyt esille.

Jos olioiden reaalisuus riippuu attribuuteista, joita niillä on, niin meille jää kaksi mahdollista tulkintaa maailmankaikkeudesta. Ensimmäisen mukaan attribuutit ovat ainoastaan intellektissä eli järjessä (in intellectu). Tälloin attribuutit ovat ainoastaan subjektiiviselle mielelle olemassa. Niitä ei ole olemassa intellektin ulkopuolella. Jos taas me korostamme attribuuttien määritelmän jälkimmäistä osaa (substanssin olemusta muodostavana), niin tälloin attribuutit sijaitsevat intellektin ulkopuolella (extra intellectum). Ensimmäinen tulkinta korostaa mielen muodostavan substanssin attribuutit ja jälkimmäinen katsoo mielen löytävän substanssin attribuutit. Tämä voi vaikuttaa aluksi filosofiselta saivartelulta, mutta asettuminen jommalle kummalle kannalle määrittää suunnan, mihin Spinozaa lukeva joutuu sitoutumaan (ollakseen johdonmukainen).

Mielen aktiivisen attribuutteja muodostavan roolin valitseva lukija päätyy käsitteelliseen solipsismiin, jossa mielen ulkopuolella ei ole mitään. Käsitteellinen solipsismi sotii Spinozan äärettömän substanssin eli maailmankaikkeuden periaatteen kanssa. Jos taas attribuuteille annetaan mielestä riippumaton olemassaolo, niin tälloin ihmisen mielestä tulee passiivinen vastaanottaja, joka taas ei sovi Spinozan aktiivisen mielen käsityksen kanssa. Jätämme tämän kysymyksenasettelun avoimeksi ja palaamme siihen tuonnempana.

Ongelmat eivät kuitenkaan jää tähän. Spinozan käsitys reaalisuudesta on yhtälailla haasteellinen. Jos me lähdemme siitä, että olioiden reaalisuuden määrä on sidonnainen niiden omaamien attribuuttien kanssa, niin voidaanko tästä johtaa jonkinlainen olioiden välinen hierarkia? Spinoza tuntuu asettuvan tämän kannalle. Mutta tämä ”olioiden olemassaolon arvoasteikko” ei ole normatiivinen. Spinoza ajattelee lakkaamatta äärettömän kokonaisuuden näkökulmasta. Vain ääreellisesti ajatteleva voi johtaa normatiivisia hierarkioita olioiden reaalisuuden määrästä. Äärettömän kokonaisuuden näkökulmasta katsottuna enemmän tai vähemmän reaalisuutta omaava olio on saman äärettömän kokonaisuuden osia ja tällaisina yhtä arvokkaita omassa äärellisyydessään.

Mutta mitä Spinoza tarkoittaa sanoessaan, että jokainen attribuutti on ymmärrettävä itsensä kautta? – Jokainen attribuutti ilmaisee määritelmällisesti substanssin olemusta. Täten jokainen substanssin ominaisuus on käsitettävä itsensä kautta, koska itse substanssin olemukseen kuuluu olla oman itsensä syy (eli käsitetään itsensä kautta). Edelleenkään Spinoza ei ota kantaa ovatko attribuutit olemassa ainoastaan mielessä vai siitä riippumatta sen ulkopuolella. Valinta jätetään lukijalle.

Jumala eli äärettömästä määrästä attribuutteja koostuva substanssi, joista jokainen ilmaisee ikuista ja ääretöntä olemusta, on välttämättä olemassa.
(E I, prop. 11)

Propositiossa 11 Spinoza tekee vaarallisimman peliliikkeensä. Ensiksi hän määrittelee substanssin maailmankaikkeudeksi, joka on materiaalinen ja lopuksi hän samaistaa sen Jumalaksi. Meidän aikakaudella on vaikea ymmärtää tämän proposition radikaalisuutta ja vaarallisuutta 1600-luvulla. Uskonnollinen maailmanjärjestys perustui näkemykseen, että Jumala ei ollut osa maailmankaikkeutta, vaan sen immateriaalinen luoja, jolle kaikki oli mahdollista.

Ja tehdäkseen propositiostaan vielä astetta vaarallisemman Spinoza asettaa Jumalan olemassaolon välttämättömäksi. Jumala ei voi olla olematta. Jumala on olemassaolon lainalaisuuden noudattaja. Hän ei ole kaikkivoipa, vaan hänkin joutuu noudattamaan olemassaoloaan oman itsensä takia. Jumala ei ole tuonpuoleinen eli transsendentti, vaan vahvasti materiaalinen ja ”tämänpuoleinen” eli immanentti. Tätä suurempaa loukkausta juutalais-kristillistä jumalakäsitystä vastaan ei voi enää esittää. Spinoza on kaikkein kerettiläisin ajattelija ja irvokkain herjaaja; hänen johdonmukaisuus nostaa hänen harhaoppinsa omaan sfääriinsä, koska jokainen teisti ei voi kuin myöntää Spinozan olevan kiistatta oikeassa. Järjellisyys on kuolemansynti järjettömien valtakunnassa.

Jokaisesta oliosta pitää voida mainita syy eli peruste joko sen olemassaololle tai sen ei-olemassaololle. […] Esimerkiksi perusteen siihen, ettei nelikulmaista ympyrää ole olemassa, osoittaa sen itsensä luonto; siihen näet sisältyy ristiriita. Miksi substanssi sen sijaan on olemassa, seuraa yksistään sen luonnosta, koska siihen näet sisältyy olemassaolo (ks. prop. 7). […] Jos siis ei voi olla mitään perustetta tai syytä, joka estäisi Jumalan olemassaolon tai kumoaisi hänen olemassaolonsa, on ilman pääteltävä hänen olevan välttämättä olemassa.
(E I, prop. 11, todist. 2)

Älyllisen tinkimättömyytensä ja rehellisyytensä takia Spinoza kerjää lisää verta nenästään. Jumalan olemassaolo ei eroa geometristen tosiasioiden olemassaolosta. Itse asiassa ne ovat yksi ja sama. Geometria, aritmetiikka ja logiikka ovat Jumalan olemassaolon lainalaisuuksia. Ne pätevät kaikkialla äärettömässä maailmankaikkeudessa ja niiden lakien mukaan tulee Jumalankin olla olemassa.

Olemassaolo on Spinozalle kyvykkyyttä. Olemassaolon puuttuminen taasen on hänelle kyvyttömyyttä. Mitä enemmän oliolla on reaalisuutta, sitä enemmän sillä on olemassaolon kykyä. Absoluuttisen äärettömällä Jumalalla on tämän nojalla äärettömän paljon olemassaolon kykyä. Ja tästä syystä Jumalan on välttämättä oltava olemassa. Spinoza osoittaa, että tämän itsestään selvän asian ymmärtäminen on vaikeaa, koska substanssia ajatellessamme me usein ajattelemme äärellisiä olioita. Kaikki äärelliset oliot ovat olemassa jonkin niille ulkoisen syyn takia. Substanssin syy olemassaoloon on sisäinen, koska se on kaikkien äärellisten olioiden olemassaolon syy. Tästä johtuen substanssin on välttämättä oltava olemassa. Samasta syystä substanssi on Jumala (ilman sitä ei mitään olisi olemassa).

Ero juutalais-kristilliseen käsitykseen Jumalasta on selkeä. Spinozan Jumalalla ei ole mitään tekemistä yleisen jumalakäsityksen kanssa. Ei siis ole ihme, että aikalaisille Spinozan oppi oli vaarallista kerettiläisyyttä. Sen mukaan kirkko menettäisi kaiken merkityksen, koska Jumalaa ei voisi palvoa eikä häneen voisi mitenkään vaikuttaa. Samoin Jumala ei antaisi mitään oppeja eikä sen perusteella voisi oikeuttaa mitään lakeja.

Mutta Spinozan Jumala on lohdullinen. Hänen käsityksensä riisuu kaiken mystifikaation Jumalan päältä. Sen alta paljastuu kaikesta tuomiosta, syytöksestä ja synnistä vapaa käsitys maailmankaikkeudesta. Koska Spinozan Jumalassa ei ole enää mitään inhimillisiä piirteitä, niin se voi toimia ihmisen elämän vankkumattomana perustana. Siitä kaikki maailmassa saa olemassaolonsa ja lopulta merkityksensä. Ennen kuin voimme siirtyä tähän kaikkeen, niin meidän tulee tutkia tarkemmin minkälainen on tämä Jumala, joita on yksi ja joka on välttämättä oltava olemassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s